Vanha vuosi.

Vuosi alkaa olla lopuillaan.
Ja kun taakse päin katsoo kulunutta vuotta, on se hyvä vuosi meidän perheelle.

Alku vuosi odotettiin ja jännitettiin uuden perheen jäsenen syntymää. Koko perhe oli odotuksessa innokkaana mukana. Hieman suunnitelmat muuttuivat kun huomasimme että neitokainen istua kököttää masussa eikä hänellä ollut aikomustakaan kääntyä vaikka hieman yritettiin auttaa. Maaliskuun viimeisenä päivänä syntyi perheemme kuopus keisarin leikkauksella.

Kevät hujahtikin ohi vauva arkeen totutellessa. Esikoisen ensimmäinen koulu vuosikin päättyi ja alkoi ensimmäinen pitkä kesäloma. Onneksi minä olin kotona, sillä muuten olisi täytynyt tehdä jos jonkinlaisia järjestelyitä loman suhteen. Kesä oli lämmin. Ja vietimmekin sen suurelta osin terassilla joka toimi "kesäkotina"loistavasti.
 Kesävieraita saatiin Australiasta asti. Itse lomailimme koti Suomessa ja naapuri Ruotsissa piipahdimme eläimiä katsomassa Kolmårdenissa.

Syksyn tullen esikoinen aloittti toisen luokan uuden opettajan johdolla ja keskimmäinen aloitti uudessa esikoulussa. Molempia taisi hieman jännittää alkava syksy. Alku jännitysten jälkeen huomasimme molempien koulun menevän hyvin. Esikoisen opettajan vaihdos oli sittenkin hyvä juttu ja keskimmäisen uusi eskari oli loistava juttu. Uusia ystäviä tuli heti ensimmäisenä päivänä.
Minä nautin arjesta kotona touhuten ja vauva ystävien kanssa puuhaillen. Myöhemmin syksyllä kummityttöni oli ilman hoitopaikkaa,äidin yllättäen tyollistettyään unelma työpaikkaan. Minä otin suloisen kummityttöni hoitoon mielellään.

Loppu syksy menikin pienten tyttöjen ehdoilla tässä kotosalla. Samoihin aikoihin alkoi myös kuulua ikäviä uutisia miehen töistä. Ja loppu vuosi onkin ollut ihan hassua,koko perhe on kotona. Meillä on jokainen päivä kuin loma päivä :) .....mitenhän pitkään jaksan vielä ajatella näin....

Kulunut vuosi on hyvä,on tapahtunut isoja muutoksia meidän perheelle mutta muutokset ovat olleet vain positiivisiä. Hyvillä mielin katselen kohti uutta vuotta, jossa muutokset jatkuvat. Tunnustan kyllä tuleva myös hieman pelottaa. Kuinka muutokset vaikuttavat lapsiin? Kuinka saamme arjen kulkemaan turvallisesti ja sujuvasti?

Vanha vuosi vaihtuu uuteen ystävien seurassa huomenna, tänään on hetki aikaa vielä nauttia ja muistella vanhaa ja ennen kaikkea tehdä lupauksia uudellle.....

Joulun tunnelma kadoksissa....

On vaikea päästä tunnelmaan kun ikkunasta katsoo ulos ja näkee vain pimeyttä tai sitten sataa kaatamalla vettä. Jos kaikki sade olisikin tullut lumena olisi meillä kauniin valkoinen joulu ja ehkä muutama kirous kuuluisi aina lumi töitä lykkiessä.
Sisällä meillä on jo joulun tunnelma, sillä olen laittanut kaikki koristeet jo paikoilleen. Joulukortti rivikin tuossa keittiön seinällä on alkanut loppuviikosta lähtien kasvaa. Vain kuusi enää puuttuu, ja se tuodaan sisälle vasta aaton aattona.

Tunnelmaa lannistaa myös tuleva kevät,asiat ovat nyt selkiytyneet ja minulla on vuorostani töihin paluu helmikuun lopulla. On tietysti kiva palata töihin,minulla on ehdottomasti maailman ihanin työpaikka ja maailman ihanimmat työtoverit. Työn puolesta paluu tuntuu hyvältä, MUTTA se toinen puoli. Minun pieni ihana iltatähteni on vielä niin pieni. Tietysti ihana että mieheni saa jäädä lasten kanssa kotiin,mistä on haaveillut jokaisen pienokaisen kohdalla,mutta mitäs jos hän työllistyy piankin? Se on tällä hetkellä suurin pelkoni, sillä silloin meidän tulee miettiä pienokaisen tilannetta ihan uudelleen,en raaskisi vielä nuin pientä päiväkotiin laittaa. Mutta nyt on jälleen elämässäni tilanne, että on osattava elää päivä kerrallaan ja  olla murehtimatta tulevaa...se vain on ollut itselleni aina helpommin sanottu kuin tehty.

On hassua,meillä on koko perhe nyt useammin koolla ja niistä arvokkaista hetkistä kyllä nautin.

Tieto lisää tuskaa...

Niinhän siinä sitten kävi,että yt-neuvottelut toivat meidän perheeseen ikäviä uutisia. Tarkoittanee sitä, että meillä alkaa ihan uusi vaihe elämässä....uusi ja tällä hetkellä hyvinkin tuntematon.
Pitkään me tietoa odotimme ja tavallaan tätä vähän toivoimmekin, mutta epätietoisuudessa on kuitenkin puolensa sillä kyllä se vain niin on että tieto todella lisää tuskaa.
Alkaa olla aika isojen päätösten......ja pakko se on myöntää että minua ainakin pelottaa mitä se tulevaisuus tuo tullessaan.

Viikonloppu on ikävistä uutisista huolimatta ollut ihana ja rentouttava ystävien kanssa. Talo täynnä lasten kummeja,pelejä, naurua, hyvää ruokaa, hyvää juomaa, jutustelua,kynttilöitä, yhdessä oloa, niin ja onnen hetkiä...

Nyt sunnuntai iltana on hyvä pysähtyä ja ottaa hetki tulevaisuudellemme ja pohtia eri vaihtoehtoja minkä tien valitsemme....

Pikkujoulu!

Eikös tänään ole se virallinen pikkujoulu päivä?
Me nautimme piparin tuoksusta ja lämpöisistä pipareista jotka tyttäreni ystävänsä kanssa paistoivat. Hulina päivä takana,mutta ihana sellainen.

Olen nyt kolmena vuonna töissä pitänyt joka adventti-perjantaina pienen adventti hetken ja niin tein tänäkin vuonna, vaikka olen vielä virallisesti äitiyslomalla. Hurjasti minua jännitti mennä ison lapsi ryhmän eteen, pitkä tauko edellisestä kerrasta. Mutta jännitys unohtui kun huomasi kuinka lapset keskittyivät kertomukseen ja elivät sen mukana. Suurin kiitos tulee juuri lapsilta, heidän kommentit ja ilmeet palkitsevat. Ja nyt odotan jo innolla ensi perjantaita kun pääsen taas jatkamaan kertomusta.

Pitkän matkan paketit on lähetetty maailmalle, Australian ja Jenkkien ystävämme odotelkaahan postia. Joulukortti kuvatkin on nyt tuossa pöydällä, taidan huomenna ottaa illasta hetken ja käydä kortteja kirjoittelemaan. Huomenna on taas ohjelmassa perinteinen joulukadun avajainen johon menemme koko porukalla joulupukkia moikkaamaan.

Perjantain onnen hetki, koti on siivottu,kynttilät palaa,lapset alkaa rauhoittua ilta puuhiin ja minulla lasissa kylmä joulusiideri. Ja kaikkein parasta, edessä on taas jälleen huippu viikonloppu oman perheen parissa.....

Epätietoisuus!

Meillä eletään epätietoisuudessa kevään suhteen. Millaista elämä tulee olemaan keväällä? Kukaan ei tiedä.... Mieheni on yt-neuvotteluiden alaisena ja odotamme sieltä edes jotakin tietoa. Odottavan aika tuntuu niin pitkältä,siihen lisättynä epätietoisuus on ahdistus valmis. Onneksi kuitenkin vain minä ahdistun. Nämä neuvottelut on miehelleni ihan arkipäivää,  niitä on jatkuvasti. Ensimmäisen kerran ne kuitenkin koskettavat minunkin elämääni ihan konkreettisesti. Olemme näet päättäneet, jos irtisanoutuminen tulee minä lähden töihin ja mieheni jää koti-isäksi täksi kevääksi.

Itselläni on hyvin ristiriitaiset tunnelmat asian suhteen. Toisaalta olisi ihana palata töihin ja antaa miehen nauttia koti-isän arjesta. Hän on haaveillut siitä kaikkien lasten kohdalla, mutta se ei vaan ole ollut taloudellisesti mahdollista. Mutta sitten minut valtaa haikeus, ne ensimmäiset askeleet kun voi tulla minun ollessani töissä, ensimmäiset sanat voi kuulua juuri työaikaan ja se kaikki muu kehitys jää sitten kokematta....

Tässä epätietoisuudessa on nyt eletty jo reilut kuusi viikkoa,alkaa olla hyvin epätodellinen olo vai onko tämä hiljaisuus tyyntä myrskyn edellä...

Nyt hoidan ahistustani kahvikupposella ja joululehdellä, nautin tästä hetkestä kun talo on hiljainen, kuuluu vain päiväuni tuhinaa....

Pyhäinpäivä....

Suomalaisten Halloween :(  Minusta oikea Halloween on lokakuun viimeisenä niin kuin sitä Halloweenin kotimaassa juhlitaan. Pyhäinpäivä on itselleni jotain ihan muuta kuin naamiais asuihin pukeutumista ja karkkien keräämistä.

Tänään sytytän kynttiän hautausmaalla rakkaalle mummilleni, kummisedälleni ja mummolleni ja papalleni.

Lopultakin saapui marraskuun ensimmäinen viikonloppu, meillä on jo pipari taikina sulamassa ja pian kodin täyttää ihana piparien tuoksu. Olettaen ettei ensimmäinen pellillinen pala, sekin on mahdollista.
Ihana aamu hetki on käsillä,kaikki lapset katselevat lastenohjelmia, pienin siellä isojen joukossa ryömii ja yrittää saada huomiota. Isäntä nukkuu. Minulla on kahvikuppi ja päivänlehti niin ja koko päivä edessäni. Aikasta ihanaa, hetki kerrallaan....

Joulua odotellen....

Meillä kuulemma hössötetään aina joulua. Minä olen täysin joulu ihminen ja mieheni taasen voisi jättää joulun kokonaan väliin. Tämä on vuoden aika kun perheessämme on sanaharkkaa ja usein. Tänä vuonna olen erityisen iloinen, sillä esikoinen on jo useamman viikon höpöttänyt joulusta, joululauluista ja muuten vain joulun tunnelmasta. Vaikka pelkäänkin, että meidän ristiriitaiset tunteet joulua kohtaan olisi vaikuttanut lapsiin jollainlailla olen iloinen ettei näin ole käynnyt.

Meidän joulu valmistelut alkaa aina marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna, elikkä viikon päästä. Leivomme ensimmäiset joulutortut ja piparitkin. Esikoinen kyllä hoiti nämä jo viime vuonna joten minä saan vain nauttia tuoksuista ja herkutella. Samana viikonloppuna kaivan myös esille valot, minusta ne eivät ole jouluvalot vaan kaamosvalot. Ihana ripotella valoja ympäriinsä kun illat alkaa olla todella pimeitä.

Tänä vuonna olen miettinyt palaavani taas itse tekoiseen joulukalenteriin,mutta se tuottaa hieman vaikeuksia sillä lasten ikähaarukka on niin suuri. Ehkä askartelen isoille oman ja perheen pienimmäinen jakaa kalenterin serkku kullan kanssa. Ja kalenterit kruunaa meidän parisuhde kalenteri. Olemme pitäneet sitä jo kymmenen joulua,hui! Vuoropäivinä laitamme toisillemme jotakin kivaa pieniin luukkuihin. Haluaisin tehdä meillekin uuden kalenteri pohjan, mutta en oikeasti raaski sillä olen ostanut kalenterimme silloin kymmenen vuotta sitten Dallasista yhteiseen kotiimme.

Joulukortit on tänä vuonna helppo tehdä, sillä olemme joka toinen vuosi lähettäneet lapsista kuvan ja joka toinen vuosi sitten olemme tehneet lasten kanssa tai kuten viime jouluna lankesin valmiisiin kortteihin. Hyvää asiaa kuitenkin tuin korteilla sillä ostin päiväkodin vanhempainyhdistyksen kortteja.
Tänä vuonna on siis kuvan vuoro ja kuvassa onkin kolme lasta ensimmäisen kerran.

Tänä viikonloppuna nautin hetken siitä että kaikki ihana jouluhössötys on vielä edessä päin....

Kaipuu johonkin...

Sitä kun on kerran lähtenyt maailmalle kaipaa sinne aina.

Minulle tulee säännöllisesti,muutaman kerran vuodessa kova kaipuu maailmalle, vain johonkin, pois tutuista kuvioista ja ympyröistä. Johonkin uuteen ja jännittävään, johonkin jossa olisi erilaista kuin täällä kotona, johonkin jossa paistaisi aurinko,johonkin jossa se arki olisi erilaista vaikkakin arkea sekin.

 Ensimmäisestä lähdöstäni on jo 11 vuotta,ei uskoisi, ei todellakaan tunnu siltä.
Olen jakanut elämäni kolmeen osaan. Elämää ennen Dallasia, elämää Dallasissa ja elämä Dallasin jälkeen. Olen miettinyt miksi näin on, sillä en viettänyt siellä kuin alle puolitoista vuotta ja senkin kahdessa jaksossa. Sinkkuna ja parisuhteessa ;)
Se oli aika kun minä aikuistuin ja katkaisin napanuorani lapsuuteen ja nuoruuteen. Minusta tuli itsenäinen aikuinen. Ja luulen että ajan erityisyyteen liittyy myös se, että tapasin aviomieheni siellä suurkaupungissa. Äiti lähtiessä sanoi, että katsokkin sitten että mies on suomalainen.
Myös se, että se aika pysyy lähellä ajatuksissani ja tunteissani on varmasti se, että saimme ihania ystäviä sieltä ja he ovat edelleen osa meidän elämäämme ja tärkeitä meille monin tavoin.

Mutta se kaipuu tuli jälleen...haluaisin pakata tavarani ja lentää johonkin uuteen ja tuntemattomaan yhdessä perheeni kanssa. Tähän kaipuuseen ei lomamatkat auta, vaan ne lisäävät kaipuuta siitä jostakin.
Unelmani olisi vielä joskus asua ulkomailla. Se olisi rikkaus jonka haluaisin tarjota lapsilleni ja vielä kerran itselleni.
Tänä päivänä annan itselleni hetken aikaa uppoutua elämään Dallasissa ja kaivan ihanat valokuvat esille,hetki menneisyyteen.....

Aurinkoinen viikonloppu..

Ihana viikonloppu takana, antaa voimia tulevaan viikkoon ja siihen arjen rutiiniin.

Sää oli mitä kaunein ja syksyisin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, korostaen puiden lehtien iloisia värejä. Ilma oli kirpeä ja raikas. Siis loistava sää tehdä puutarha hommia. En ole viherpeukalo,mutta pidän suunnattomasti omalla pihamaalla möyrimisestä ja touhuamisesta. Tyhjensin kasvihuoneen ja suunnittelin jo samalla mitä kaikkea laitan ensi keväänä sinne kasvamaan. Käänsin kasvimaan ja taas suunnittelin mitä teen toisin ensi keväänä. Olen huomannut, että puutarhan hoidossa oppii vain tekemällä ja kokeilemalla.

Syksyssä nautin eniten juuri puiden väriloistoa ihaillessa,tylsä vihreä puu muuttuu loistavaksi ja värikkääksi kaunokaiseksi. Koti oveltani näen ison pihlajan, aina oven aukaistessani voin vain huokailla puun kaunista punaista loistoa.

Puutarhahetkessäni oli myös haikeutta. Edessä on pitkä pimeä talvi ja liian pitkä tauko pihamaan hommissa. Ehkä minun täytyy tänä talvena yllättää mieheni ja osallistua myös lumen luontiin :)

Ajaton...

Näin viime viikolla hyvin todentuntuisen unen. Joka mietityttää minua edelleen. Unessa minulla oli oma kahvila. Mikä on hyvin erikoista,sillä en ole koskaan ajatellut ruveta yrittäjäksi saati kahvilan työntekijäksi vaikka siitä nuoruudesta löytyykin ihania kokemuksia.
Kahvilan nimi oli Ajaton. Kahvilan oven edessä oli pöytä,johon piti jättää kännykkä ennen kahvilaan astumista. Sisältä kahvila oli sisustettu hyvin samalla tyylillä kuin lempisuklaa kahvilani Tallinnassa. Siellä oli vanhoja kalusteita ja paljon erilaisia kankaita käytetty sisustuksessa. Valaistus oli hyvin hämyinen ja kynttilöitä paloi joka puolella.
Muuta en unesta muista,vain sen tunnelman ja rauhan joka kahvilassani vallitsi. Ja se on mikä minua jäi mietityttämään,tuliko rauhallinen ja harmooninen tunnelma siitä kun kännykät tuli jättää oven ulkopuolelle? Olen miettinyt paljon omaa puhelimen käyttöä. Noloa tunnustaa mutta välillä tuntuu kuin puhelin olisi joka paikassa ja aina etusijalla. Tämmöistäkö haluan opettaa lapsilleni? Minut saa kiinni aina ja tilanteesta kuin tilanteesta.
Ei, en halua sitä. En halua keskeyttää esimerkiksi perheen ruokailua vastatakseni viestiin joka voisi odottaa sen vartin kun ruokailen loppuun. En halua keskeyttää peliä lasten kanssa vastatakseni puhelimeen, voin soittaa hänelle takaisin kun peli hetkemme on ohitse.
En tarkoita tällä asialla suinkaan sitä, että ystäväni siellä puhelimen toisessa päässä olisivat vähemmän tärkeitä minulle. Ei, kysymys ei ole siitä. Vaan myös heille on aikansa ja paikkansa. Se on hetki jolloin voin vain keskittyä häneen, ystävääni. En siinä ruuan laiton sivussa, tai auttaessani läksyissä tai jonkun muun homman äärellä.
Yhteenvetona huomaan kaikkien hyötyvän siitä etten elä puhelimen kanssa symbioosissa vaan olen läsnä myös jokaisessa puhelin hetkessäkin.

Mitä kuuluu?

Mihin tämä hyvin perinteinen kysymys on katoamassa? Maailmalla kauhistellaan kun suomalaiset eivät hallitse smaltalkia laisinkaan. Mutta onko tämän kysymyksen katoamisessa syy siihen,miksi meidän on vaikea keskustella tuntemattomien ihmisten kanssa?
Minusta kysymys on katoamassa ihan ystävienkin kesken tapahtuvassa yhteydenpidossa. Vai onko elämän tilanteeni sellainen, ettei ketään muuta kiinnosta kuulla vastaustani lukuunottamatta tietenkin toista kotiäitiä. ;)

Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua kuulla vastausta.
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua tulla kateelliseksi vastauksesta?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme jaksa kuunnella mahdollista valitusvirttä?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä vain siksi ettei meitä kiinnosta kanssa ihmisen elämä?

Miten tähän kysymykseen kuuluu vastata? Kerrotko ummet ja lammet mitä itsellesi on tapahtunut sinä aamuna vai lähimmän viikon aikana? Vai vastaatko vain, että kiitos hyvää.
Voitko esittää kysymyksen ventovieraalle vaikkapa junassa istuessasi hänen viereen?

Minulla on tapana soittaa kummitädilleni ja kysyä mitä hänelle kuuluu? Kysymyksen myötä on luonnollista aloittaa puhelun keskustelu ja minä ihan oikeasti haluan tietää mitä rakkaan kummitätini elämään kuuluu.

Kiitos,hyvää kuuluu minulle. Olen aloittanut syyssiivoukset. Kellarista meinasin edetä asuinkerrokseen ja tarkoituksena on käydä läpi kaapit ja kaikki. Ulko töitäkin pitäisi aloitella,sillä syksy etenee ja talvi lähenee.

Tänään kaiken tohinan keskellä otin hetken kysyäkseni mitä sinulle kuuluu?

Sadepäivän suuri ilo..

Olen niin syksy ihminen.
En tunne syysmasennusta, saatan kärsiä kevät masennuksesta kyllä. Mutta siitä lisää sitten keväällä.

Nyt on se aika vuodesta kun alan täyttämään kynttilä varastoja,kaivelen kaikki mahdoliset tuikku kipot ja kupit esille ja siivoan kynttilä laatikot. Tiedän kynttilä ajan tulleen siitä, kuun puut alkavat pikku hiljaa vaihtamaan väritystään syksyisiksi. Ja iltaisin pimeys valtaa olohuoneen minun vielä ollessa hereillä. Yksi selkeä merkki syksyn saapumisesta on myös aamuisin, kun heräät ja laitat varpaat lattialle, kylmälle lattialle. Merkki siitä, että pian on laitettava lämmöt päälle.
Syysiltojen nautinto on kynttilät lepattavat valoa olohuoneeseen ja takan lämpö lämmittää sohvalla köllöttäjää.

On syksyssä yksi huono puolikin mistä en todellakaan nauti,mutta ilokseni tänä syksynä vältyn siltä. Päiväkodin kurahousuralli, on aika uuvuttava urakka ja hyvällä onnella kaksi kertaa päivässä. Voittaja olo tulee kun vetää kurahousut 22 kertaa jalkaan ja viimeistään silloin kun ne on vedetty poiskin ja suurin hiekkamäärä on onnistettu jättämään pihamaalle. Tänä syksynä en edes vielä pääse nuorimmaiseni kanssa kurahousuralliin, siispä keräillään voimia ensi syksyyn.

Minun tämän päivän onnen hetkeni oli, kun kömmin nuorimmaisen kanssa peiton alle odottelemaan unta. Siellä hetken oltuamme, sade aloitti tanssinsa ikkunaa vasten. Ropina oli melkoinen,mutta kuitenkin kuin unilääkettä,oli ihana tunne nukahtaa. Eikä siis aikaakaan kun molemmat olimme unten mailla.

Unen rajamailla...

Meillä on periaatteena ettei lapsia nukuteta vaan lapset oppivat nukahtamaan itsekseen sängyssä iltasadun jälkeen. Tietysti teemme poikkeuksia.
Nuorimmaisen kohdalla olen toisinaan hieman livennyt periaatteestamme.
Viisikuisen vieressä iltaisin kun talo hiljenee, köllöttäminen on aika luksusta. Luksushetki molemmille. Pienet kädet hamuavat kosketusta,silitystä. Kädet jotka ovat niin pehmeät ja sileät. Kädet kokeilevat ja tutkivat kasvojani tunnustellen ja tutustuen.
Luomet painuvat kiinni,silmät kuitenkin vielä tarkkailevat luomien alta,että olethan äiti vielä siinä. Ja se viimeinen hymy,väsyneenä mutta onnellisena se tulee vielä ennen nukhatamista ja valaisee pienet kasvot kokonaisuudessaan. Lopulta silmä painuvat kiinni, pienet kädet asettuvat vastakkain ja pippurinen vartalo rentoutuu...uni voitti lopultakin, taas.

Näin vauva aikana sitä oppii arvostamaan kunnon yö unta.
Mietin, että miltähän se tuntui herätä aamulla kun on nukkunut kokonaisen yön? Miltä tuntui olla levännyt? Jaksan vielä, tällä hetkellä  olo tuntuu levänneeltä kun herää neljän tunnin nukutun pätkän jälkeen ja on onnellinen siitä.
Minua auttaa jaksamaan tällä hetkellä juuri ne pienet hamuavat pehmeät kädet jotka etsivät kosketusta,ne pienet yhteiset hetket.

IKÄVÄ....

Pelottavaa kuinka sen tajuaa vasta kun toinen on toisella puolella maapalloa. 
Tajuaa sen, kuinka kiinni sitä on yhdeksän avioliitto vuoden aikana toiseen jäänyt.
Tajuaa sen, kuinka itsestään selvänä toista rinnallaan pitää.
Tajuaa sen, kuinka tärkeä se toinen on.

Joten siis kyllä työmatkoissa on hyvätkin puolet kun oikein asioita alkaa kaivella ja etsiä. Mutta miten se on mahdollista, että aina matkan aikana kotona sattuu ja tapahtuu niin paljon ikävää ja raskasta. Aina, joku on kipeenä. Aina, joku paikka hajoaa. Aina sitä tuntee olevansa yksin riittämätön.

Tällä hetkellä olemme onneksi jo voiton puolella, neljä yötä enää... Antibiootit alkaa vaikuttaa, pienin potilas sai särkylääkettä, yhdellä potilaalla on vielä huomenna lääkärin tarkastus mutta luulen että liikunta tunnin onnettomuudesta selvisimme ihan vain säikähdyksellä.

Nyt on hyvä aloittaa viikonloppua ja aloittaa tuntien laskemista milloin kone laskeutuu kotiin.
viikonlopulta kuitenkin odotan pieniä onnen hetkiä kerrallaan....

Hm...onkohan tämä totta?

Ihan hassua. Olen nyt kevään aikana lukenut paaaljon erilaisia blogeja kotiin jääytäni. Mietin,miksi ihmiset haluavat jakaa elämäänsä blogeissa, ja millaisista asioista on hyvä kirjoittaa ja puhua?
Mitä enemmän olen tekstejä lukenut ja ihmisiin tutustunut on itselleni syntynyt tunne, että minäkin haluan kirjoittaa.
Siispä päätin oikeasti aloittaa ja harjoitella. Haluan oppia lisäämään kuvia tekstiini ja haluan jakaa ajatuksiani ja haluan saada ajatuksilleni vasta kaikua toivoen ihmisten kommentoivan ja herättelevän keskustelua.

Minä siis aloitan ja opin uutta, tervetuloa kanssani elämys matkalle ja vain hetki kerrallaan....