Ajaton...

Näin viime viikolla hyvin todentuntuisen unen. Joka mietityttää minua edelleen. Unessa minulla oli oma kahvila. Mikä on hyvin erikoista,sillä en ole koskaan ajatellut ruveta yrittäjäksi saati kahvilan työntekijäksi vaikka siitä nuoruudesta löytyykin ihania kokemuksia.
Kahvilan nimi oli Ajaton. Kahvilan oven edessä oli pöytä,johon piti jättää kännykkä ennen kahvilaan astumista. Sisältä kahvila oli sisustettu hyvin samalla tyylillä kuin lempisuklaa kahvilani Tallinnassa. Siellä oli vanhoja kalusteita ja paljon erilaisia kankaita käytetty sisustuksessa. Valaistus oli hyvin hämyinen ja kynttilöitä paloi joka puolella.
Muuta en unesta muista,vain sen tunnelman ja rauhan joka kahvilassani vallitsi. Ja se on mikä minua jäi mietityttämään,tuliko rauhallinen ja harmooninen tunnelma siitä kun kännykät tuli jättää oven ulkopuolelle? Olen miettinyt paljon omaa puhelimen käyttöä. Noloa tunnustaa mutta välillä tuntuu kuin puhelin olisi joka paikassa ja aina etusijalla. Tämmöistäkö haluan opettaa lapsilleni? Minut saa kiinni aina ja tilanteesta kuin tilanteesta.
Ei, en halua sitä. En halua keskeyttää esimerkiksi perheen ruokailua vastatakseni viestiin joka voisi odottaa sen vartin kun ruokailen loppuun. En halua keskeyttää peliä lasten kanssa vastatakseni puhelimeen, voin soittaa hänelle takaisin kun peli hetkemme on ohitse.
En tarkoita tällä asialla suinkaan sitä, että ystäväni siellä puhelimen toisessa päässä olisivat vähemmän tärkeitä minulle. Ei, kysymys ei ole siitä. Vaan myös heille on aikansa ja paikkansa. Se on hetki jolloin voin vain keskittyä häneen, ystävääni. En siinä ruuan laiton sivussa, tai auttaessani läksyissä tai jonkun muun homman äärellä.
Yhteenvetona huomaan kaikkien hyötyvän siitä etten elä puhelimen kanssa symbioosissa vaan olen läsnä myös jokaisessa puhelin hetkessäkin.

Mitä kuuluu?

Mihin tämä hyvin perinteinen kysymys on katoamassa? Maailmalla kauhistellaan kun suomalaiset eivät hallitse smaltalkia laisinkaan. Mutta onko tämän kysymyksen katoamisessa syy siihen,miksi meidän on vaikea keskustella tuntemattomien ihmisten kanssa?
Minusta kysymys on katoamassa ihan ystävienkin kesken tapahtuvassa yhteydenpidossa. Vai onko elämän tilanteeni sellainen, ettei ketään muuta kiinnosta kuulla vastaustani lukuunottamatta tietenkin toista kotiäitiä. ;)

Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua kuulla vastausta.
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua tulla kateelliseksi vastauksesta?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme jaksa kuunnella mahdollista valitusvirttä?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä vain siksi ettei meitä kiinnosta kanssa ihmisen elämä?

Miten tähän kysymykseen kuuluu vastata? Kerrotko ummet ja lammet mitä itsellesi on tapahtunut sinä aamuna vai lähimmän viikon aikana? Vai vastaatko vain, että kiitos hyvää.
Voitko esittää kysymyksen ventovieraalle vaikkapa junassa istuessasi hänen viereen?

Minulla on tapana soittaa kummitädilleni ja kysyä mitä hänelle kuuluu? Kysymyksen myötä on luonnollista aloittaa puhelun keskustelu ja minä ihan oikeasti haluan tietää mitä rakkaan kummitätini elämään kuuluu.

Kiitos,hyvää kuuluu minulle. Olen aloittanut syyssiivoukset. Kellarista meinasin edetä asuinkerrokseen ja tarkoituksena on käydä läpi kaapit ja kaikki. Ulko töitäkin pitäisi aloitella,sillä syksy etenee ja talvi lähenee.

Tänään kaiken tohinan keskellä otin hetken kysyäkseni mitä sinulle kuuluu?

Sadepäivän suuri ilo..

Olen niin syksy ihminen.
En tunne syysmasennusta, saatan kärsiä kevät masennuksesta kyllä. Mutta siitä lisää sitten keväällä.

Nyt on se aika vuodesta kun alan täyttämään kynttilä varastoja,kaivelen kaikki mahdoliset tuikku kipot ja kupit esille ja siivoan kynttilä laatikot. Tiedän kynttilä ajan tulleen siitä, kuun puut alkavat pikku hiljaa vaihtamaan väritystään syksyisiksi. Ja iltaisin pimeys valtaa olohuoneen minun vielä ollessa hereillä. Yksi selkeä merkki syksyn saapumisesta on myös aamuisin, kun heräät ja laitat varpaat lattialle, kylmälle lattialle. Merkki siitä, että pian on laitettava lämmöt päälle.
Syysiltojen nautinto on kynttilät lepattavat valoa olohuoneeseen ja takan lämpö lämmittää sohvalla köllöttäjää.

On syksyssä yksi huono puolikin mistä en todellakaan nauti,mutta ilokseni tänä syksynä vältyn siltä. Päiväkodin kurahousuralli, on aika uuvuttava urakka ja hyvällä onnella kaksi kertaa päivässä. Voittaja olo tulee kun vetää kurahousut 22 kertaa jalkaan ja viimeistään silloin kun ne on vedetty poiskin ja suurin hiekkamäärä on onnistettu jättämään pihamaalle. Tänä syksynä en edes vielä pääse nuorimmaiseni kanssa kurahousuralliin, siispä keräillään voimia ensi syksyyn.

Minun tämän päivän onnen hetkeni oli, kun kömmin nuorimmaisen kanssa peiton alle odottelemaan unta. Siellä hetken oltuamme, sade aloitti tanssinsa ikkunaa vasten. Ropina oli melkoinen,mutta kuitenkin kuin unilääkettä,oli ihana tunne nukahtaa. Eikä siis aikaakaan kun molemmat olimme unten mailla.

Unen rajamailla...

Meillä on periaatteena ettei lapsia nukuteta vaan lapset oppivat nukahtamaan itsekseen sängyssä iltasadun jälkeen. Tietysti teemme poikkeuksia.
Nuorimmaisen kohdalla olen toisinaan hieman livennyt periaatteestamme.
Viisikuisen vieressä iltaisin kun talo hiljenee, köllöttäminen on aika luksusta. Luksushetki molemmille. Pienet kädet hamuavat kosketusta,silitystä. Kädet jotka ovat niin pehmeät ja sileät. Kädet kokeilevat ja tutkivat kasvojani tunnustellen ja tutustuen.
Luomet painuvat kiinni,silmät kuitenkin vielä tarkkailevat luomien alta,että olethan äiti vielä siinä. Ja se viimeinen hymy,väsyneenä mutta onnellisena se tulee vielä ennen nukhatamista ja valaisee pienet kasvot kokonaisuudessaan. Lopulta silmä painuvat kiinni, pienet kädet asettuvat vastakkain ja pippurinen vartalo rentoutuu...uni voitti lopultakin, taas.

Näin vauva aikana sitä oppii arvostamaan kunnon yö unta.
Mietin, että miltähän se tuntui herätä aamulla kun on nukkunut kokonaisen yön? Miltä tuntui olla levännyt? Jaksan vielä, tällä hetkellä  olo tuntuu levänneeltä kun herää neljän tunnin nukutun pätkän jälkeen ja on onnellinen siitä.
Minua auttaa jaksamaan tällä hetkellä juuri ne pienet hamuavat pehmeät kädet jotka etsivät kosketusta,ne pienet yhteiset hetket.

IKÄVÄ....

Pelottavaa kuinka sen tajuaa vasta kun toinen on toisella puolella maapalloa. 
Tajuaa sen, kuinka kiinni sitä on yhdeksän avioliitto vuoden aikana toiseen jäänyt.
Tajuaa sen, kuinka itsestään selvänä toista rinnallaan pitää.
Tajuaa sen, kuinka tärkeä se toinen on.

Joten siis kyllä työmatkoissa on hyvätkin puolet kun oikein asioita alkaa kaivella ja etsiä. Mutta miten se on mahdollista, että aina matkan aikana kotona sattuu ja tapahtuu niin paljon ikävää ja raskasta. Aina, joku on kipeenä. Aina, joku paikka hajoaa. Aina sitä tuntee olevansa yksin riittämätön.

Tällä hetkellä olemme onneksi jo voiton puolella, neljä yötä enää... Antibiootit alkaa vaikuttaa, pienin potilas sai särkylääkettä, yhdellä potilaalla on vielä huomenna lääkärin tarkastus mutta luulen että liikunta tunnin onnettomuudesta selvisimme ihan vain säikähdyksellä.

Nyt on hyvä aloittaa viikonloppua ja aloittaa tuntien laskemista milloin kone laskeutuu kotiin.
viikonlopulta kuitenkin odotan pieniä onnen hetkiä kerrallaan....