Pelottavaa kuinka sen tajuaa vasta kun toinen on toisella puolella maapalloa.
Tajuaa sen, kuinka kiinni sitä on yhdeksän avioliitto vuoden aikana toiseen jäänyt.
Tajuaa sen, kuinka itsestään selvänä toista rinnallaan pitää.
Tajuaa sen, kuinka tärkeä se toinen on.
Joten siis kyllä työmatkoissa on hyvätkin puolet kun oikein asioita alkaa kaivella ja etsiä. Mutta miten se on mahdollista, että aina matkan aikana kotona sattuu ja tapahtuu niin paljon ikävää ja raskasta. Aina, joku on kipeenä. Aina, joku paikka hajoaa. Aina sitä tuntee olevansa yksin riittämätön.
Tällä hetkellä olemme onneksi jo voiton puolella, neljä yötä enää... Antibiootit alkaa vaikuttaa, pienin potilas sai särkylääkettä, yhdellä potilaalla on vielä huomenna lääkärin tarkastus mutta luulen että liikunta tunnin onnettomuudesta selvisimme ihan vain säikähdyksellä.
Nyt on hyvä aloittaa viikonloppua ja aloittaa tuntien laskemista milloin kone laskeutuu kotiin.
viikonlopulta kuitenkin odotan pieniä onnen hetkiä kerrallaan....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti