Ajaton...

Näin viime viikolla hyvin todentuntuisen unen. Joka mietityttää minua edelleen. Unessa minulla oli oma kahvila. Mikä on hyvin erikoista,sillä en ole koskaan ajatellut ruveta yrittäjäksi saati kahvilan työntekijäksi vaikka siitä nuoruudesta löytyykin ihania kokemuksia.
Kahvilan nimi oli Ajaton. Kahvilan oven edessä oli pöytä,johon piti jättää kännykkä ennen kahvilaan astumista. Sisältä kahvila oli sisustettu hyvin samalla tyylillä kuin lempisuklaa kahvilani Tallinnassa. Siellä oli vanhoja kalusteita ja paljon erilaisia kankaita käytetty sisustuksessa. Valaistus oli hyvin hämyinen ja kynttilöitä paloi joka puolella.
Muuta en unesta muista,vain sen tunnelman ja rauhan joka kahvilassani vallitsi. Ja se on mikä minua jäi mietityttämään,tuliko rauhallinen ja harmooninen tunnelma siitä kun kännykät tuli jättää oven ulkopuolelle? Olen miettinyt paljon omaa puhelimen käyttöä. Noloa tunnustaa mutta välillä tuntuu kuin puhelin olisi joka paikassa ja aina etusijalla. Tämmöistäkö haluan opettaa lapsilleni? Minut saa kiinni aina ja tilanteesta kuin tilanteesta.
Ei, en halua sitä. En halua keskeyttää esimerkiksi perheen ruokailua vastatakseni viestiin joka voisi odottaa sen vartin kun ruokailen loppuun. En halua keskeyttää peliä lasten kanssa vastatakseni puhelimeen, voin soittaa hänelle takaisin kun peli hetkemme on ohitse.
En tarkoita tällä asialla suinkaan sitä, että ystäväni siellä puhelimen toisessa päässä olisivat vähemmän tärkeitä minulle. Ei, kysymys ei ole siitä. Vaan myös heille on aikansa ja paikkansa. Se on hetki jolloin voin vain keskittyä häneen, ystävääni. En siinä ruuan laiton sivussa, tai auttaessani läksyissä tai jonkun muun homman äärellä.
Yhteenvetona huomaan kaikkien hyötyvän siitä etten elä puhelimen kanssa symbioosissa vaan olen läsnä myös jokaisessa puhelin hetkessäkin.