Suomalaisten Halloween :( Minusta oikea Halloween on lokakuun viimeisenä niin kuin sitä Halloweenin kotimaassa juhlitaan. Pyhäinpäivä on itselleni jotain ihan muuta kuin naamiais asuihin pukeutumista ja karkkien keräämistä.
Tänään sytytän kynttiän hautausmaalla rakkaalle mummilleni, kummisedälleni ja mummolleni ja papalleni.
Lopultakin saapui marraskuun ensimmäinen viikonloppu, meillä on jo pipari taikina sulamassa ja pian kodin täyttää ihana piparien tuoksu. Olettaen ettei ensimmäinen pellillinen pala, sekin on mahdollista.
Ihana aamu hetki on käsillä,kaikki lapset katselevat lastenohjelmia, pienin siellä isojen joukossa ryömii ja yrittää saada huomiota. Isäntä nukkuu. Minulla on kahvikuppi ja päivänlehti niin ja koko päivä edessäni. Aikasta ihanaa, hetki kerrallaan....
perjantai 4. marraskuuta 2011
perjantai 28. lokakuuta 2011
Joulua odotellen....
Meillä kuulemma hössötetään aina joulua. Minä olen täysin joulu ihminen ja mieheni taasen voisi jättää joulun kokonaan väliin. Tämä on vuoden aika kun perheessämme on sanaharkkaa ja usein. Tänä vuonna olen erityisen iloinen, sillä esikoinen on jo useamman viikon höpöttänyt joulusta, joululauluista ja muuten vain joulun tunnelmasta. Vaikka pelkäänkin, että meidän ristiriitaiset tunteet joulua kohtaan olisi vaikuttanut lapsiin jollainlailla olen iloinen ettei näin ole käynnyt.
Meidän joulu valmistelut alkaa aina marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna, elikkä viikon päästä. Leivomme ensimmäiset joulutortut ja piparitkin. Esikoinen kyllä hoiti nämä jo viime vuonna joten minä saan vain nauttia tuoksuista ja herkutella. Samana viikonloppuna kaivan myös esille valot, minusta ne eivät ole jouluvalot vaan kaamosvalot. Ihana ripotella valoja ympäriinsä kun illat alkaa olla todella pimeitä.
Tänä vuonna olen miettinyt palaavani taas itse tekoiseen joulukalenteriin,mutta se tuottaa hieman vaikeuksia sillä lasten ikähaarukka on niin suuri. Ehkä askartelen isoille oman ja perheen pienimmäinen jakaa kalenterin serkku kullan kanssa. Ja kalenterit kruunaa meidän parisuhde kalenteri. Olemme pitäneet sitä jo kymmenen joulua,hui! Vuoropäivinä laitamme toisillemme jotakin kivaa pieniin luukkuihin. Haluaisin tehdä meillekin uuden kalenteri pohjan, mutta en oikeasti raaski sillä olen ostanut kalenterimme silloin kymmenen vuotta sitten Dallasista yhteiseen kotiimme.
Joulukortit on tänä vuonna helppo tehdä, sillä olemme joka toinen vuosi lähettäneet lapsista kuvan ja joka toinen vuosi sitten olemme tehneet lasten kanssa tai kuten viime jouluna lankesin valmiisiin kortteihin. Hyvää asiaa kuitenkin tuin korteilla sillä ostin päiväkodin vanhempainyhdistyksen kortteja.
Tänä vuonna on siis kuvan vuoro ja kuvassa onkin kolme lasta ensimmäisen kerran.
Tänä viikonloppuna nautin hetken siitä että kaikki ihana jouluhössötys on vielä edessä päin....
Meidän joulu valmistelut alkaa aina marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna, elikkä viikon päästä. Leivomme ensimmäiset joulutortut ja piparitkin. Esikoinen kyllä hoiti nämä jo viime vuonna joten minä saan vain nauttia tuoksuista ja herkutella. Samana viikonloppuna kaivan myös esille valot, minusta ne eivät ole jouluvalot vaan kaamosvalot. Ihana ripotella valoja ympäriinsä kun illat alkaa olla todella pimeitä.
Tänä vuonna olen miettinyt palaavani taas itse tekoiseen joulukalenteriin,mutta se tuottaa hieman vaikeuksia sillä lasten ikähaarukka on niin suuri. Ehkä askartelen isoille oman ja perheen pienimmäinen jakaa kalenterin serkku kullan kanssa. Ja kalenterit kruunaa meidän parisuhde kalenteri. Olemme pitäneet sitä jo kymmenen joulua,hui! Vuoropäivinä laitamme toisillemme jotakin kivaa pieniin luukkuihin. Haluaisin tehdä meillekin uuden kalenteri pohjan, mutta en oikeasti raaski sillä olen ostanut kalenterimme silloin kymmenen vuotta sitten Dallasista yhteiseen kotiimme.
Joulukortit on tänä vuonna helppo tehdä, sillä olemme joka toinen vuosi lähettäneet lapsista kuvan ja joka toinen vuosi sitten olemme tehneet lasten kanssa tai kuten viime jouluna lankesin valmiisiin kortteihin. Hyvää asiaa kuitenkin tuin korteilla sillä ostin päiväkodin vanhempainyhdistyksen kortteja.
Tänä vuonna on siis kuvan vuoro ja kuvassa onkin kolme lasta ensimmäisen kerran.
Tänä viikonloppuna nautin hetken siitä että kaikki ihana jouluhössötys on vielä edessä päin....
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Kaipuu johonkin...
Sitä kun on kerran lähtenyt maailmalle kaipaa sinne aina.
Minulle tulee säännöllisesti,muutaman kerran vuodessa kova kaipuu maailmalle, vain johonkin, pois tutuista kuvioista ja ympyröistä. Johonkin uuteen ja jännittävään, johonkin jossa olisi erilaista kuin täällä kotona, johonkin jossa paistaisi aurinko,johonkin jossa se arki olisi erilaista vaikkakin arkea sekin.
Ensimmäisestä lähdöstäni on jo 11 vuotta,ei uskoisi, ei todellakaan tunnu siltä.
Olen jakanut elämäni kolmeen osaan. Elämää ennen Dallasia, elämää Dallasissa ja elämä Dallasin jälkeen. Olen miettinyt miksi näin on, sillä en viettänyt siellä kuin alle puolitoista vuotta ja senkin kahdessa jaksossa. Sinkkuna ja parisuhteessa ;)
Se oli aika kun minä aikuistuin ja katkaisin napanuorani lapsuuteen ja nuoruuteen. Minusta tuli itsenäinen aikuinen. Ja luulen että ajan erityisyyteen liittyy myös se, että tapasin aviomieheni siellä suurkaupungissa. Äiti lähtiessä sanoi, että katsokkin sitten että mies on suomalainen.
Myös se, että se aika pysyy lähellä ajatuksissani ja tunteissani on varmasti se, että saimme ihania ystäviä sieltä ja he ovat edelleen osa meidän elämäämme ja tärkeitä meille monin tavoin.
Mutta se kaipuu tuli jälleen...haluaisin pakata tavarani ja lentää johonkin uuteen ja tuntemattomaan yhdessä perheeni kanssa. Tähän kaipuuseen ei lomamatkat auta, vaan ne lisäävät kaipuuta siitä jostakin.
Unelmani olisi vielä joskus asua ulkomailla. Se olisi rikkaus jonka haluaisin tarjota lapsilleni ja vielä kerran itselleni.
Tänä päivänä annan itselleni hetken aikaa uppoutua elämään Dallasissa ja kaivan ihanat valokuvat esille,hetki menneisyyteen.....
Minulle tulee säännöllisesti,muutaman kerran vuodessa kova kaipuu maailmalle, vain johonkin, pois tutuista kuvioista ja ympyröistä. Johonkin uuteen ja jännittävään, johonkin jossa olisi erilaista kuin täällä kotona, johonkin jossa paistaisi aurinko,johonkin jossa se arki olisi erilaista vaikkakin arkea sekin.
Ensimmäisestä lähdöstäni on jo 11 vuotta,ei uskoisi, ei todellakaan tunnu siltä.
Olen jakanut elämäni kolmeen osaan. Elämää ennen Dallasia, elämää Dallasissa ja elämä Dallasin jälkeen. Olen miettinyt miksi näin on, sillä en viettänyt siellä kuin alle puolitoista vuotta ja senkin kahdessa jaksossa. Sinkkuna ja parisuhteessa ;)
Se oli aika kun minä aikuistuin ja katkaisin napanuorani lapsuuteen ja nuoruuteen. Minusta tuli itsenäinen aikuinen. Ja luulen että ajan erityisyyteen liittyy myös se, että tapasin aviomieheni siellä suurkaupungissa. Äiti lähtiessä sanoi, että katsokkin sitten että mies on suomalainen.
Myös se, että se aika pysyy lähellä ajatuksissani ja tunteissani on varmasti se, että saimme ihania ystäviä sieltä ja he ovat edelleen osa meidän elämäämme ja tärkeitä meille monin tavoin.
Mutta se kaipuu tuli jälleen...haluaisin pakata tavarani ja lentää johonkin uuteen ja tuntemattomaan yhdessä perheeni kanssa. Tähän kaipuuseen ei lomamatkat auta, vaan ne lisäävät kaipuuta siitä jostakin.
Unelmani olisi vielä joskus asua ulkomailla. Se olisi rikkaus jonka haluaisin tarjota lapsilleni ja vielä kerran itselleni.
Tänä päivänä annan itselleni hetken aikaa uppoutua elämään Dallasissa ja kaivan ihanat valokuvat esille,hetki menneisyyteen.....
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Aurinkoinen viikonloppu..
Ihana viikonloppu takana, antaa voimia tulevaan viikkoon ja siihen arjen rutiiniin.
Sää oli mitä kaunein ja syksyisin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, korostaen puiden lehtien iloisia värejä. Ilma oli kirpeä ja raikas. Siis loistava sää tehdä puutarha hommia. En ole viherpeukalo,mutta pidän suunnattomasti omalla pihamaalla möyrimisestä ja touhuamisesta. Tyhjensin kasvihuoneen ja suunnittelin jo samalla mitä kaikkea laitan ensi keväänä sinne kasvamaan. Käänsin kasvimaan ja taas suunnittelin mitä teen toisin ensi keväänä. Olen huomannut, että puutarhan hoidossa oppii vain tekemällä ja kokeilemalla.
Syksyssä nautin eniten juuri puiden väriloistoa ihaillessa,tylsä vihreä puu muuttuu loistavaksi ja värikkääksi kaunokaiseksi. Koti oveltani näen ison pihlajan, aina oven aukaistessani voin vain huokailla puun kaunista punaista loistoa.
Puutarhahetkessäni oli myös haikeutta. Edessä on pitkä pimeä talvi ja liian pitkä tauko pihamaan hommissa. Ehkä minun täytyy tänä talvena yllättää mieheni ja osallistua myös lumen luontiin :)
Sää oli mitä kaunein ja syksyisin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, korostaen puiden lehtien iloisia värejä. Ilma oli kirpeä ja raikas. Siis loistava sää tehdä puutarha hommia. En ole viherpeukalo,mutta pidän suunnattomasti omalla pihamaalla möyrimisestä ja touhuamisesta. Tyhjensin kasvihuoneen ja suunnittelin jo samalla mitä kaikkea laitan ensi keväänä sinne kasvamaan. Käänsin kasvimaan ja taas suunnittelin mitä teen toisin ensi keväänä. Olen huomannut, että puutarhan hoidossa oppii vain tekemällä ja kokeilemalla.
Syksyssä nautin eniten juuri puiden väriloistoa ihaillessa,tylsä vihreä puu muuttuu loistavaksi ja värikkääksi kaunokaiseksi. Koti oveltani näen ison pihlajan, aina oven aukaistessani voin vain huokailla puun kaunista punaista loistoa.
Puutarhahetkessäni oli myös haikeutta. Edessä on pitkä pimeä talvi ja liian pitkä tauko pihamaan hommissa. Ehkä minun täytyy tänä talvena yllättää mieheni ja osallistua myös lumen luontiin :)
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Ajaton...
Näin viime viikolla hyvin todentuntuisen unen. Joka mietityttää minua edelleen. Unessa minulla oli oma kahvila. Mikä on hyvin erikoista,sillä en ole koskaan ajatellut ruveta yrittäjäksi saati kahvilan työntekijäksi vaikka siitä nuoruudesta löytyykin ihania kokemuksia.
Kahvilan nimi oli Ajaton. Kahvilan oven edessä oli pöytä,johon piti jättää kännykkä ennen kahvilaan astumista. Sisältä kahvila oli sisustettu hyvin samalla tyylillä kuin lempisuklaa kahvilani Tallinnassa. Siellä oli vanhoja kalusteita ja paljon erilaisia kankaita käytetty sisustuksessa. Valaistus oli hyvin hämyinen ja kynttilöitä paloi joka puolella.
Muuta en unesta muista,vain sen tunnelman ja rauhan joka kahvilassani vallitsi. Ja se on mikä minua jäi mietityttämään,tuliko rauhallinen ja harmooninen tunnelma siitä kun kännykät tuli jättää oven ulkopuolelle? Olen miettinyt paljon omaa puhelimen käyttöä. Noloa tunnustaa mutta välillä tuntuu kuin puhelin olisi joka paikassa ja aina etusijalla. Tämmöistäkö haluan opettaa lapsilleni? Minut saa kiinni aina ja tilanteesta kuin tilanteesta.
Ei, en halua sitä. En halua keskeyttää esimerkiksi perheen ruokailua vastatakseni viestiin joka voisi odottaa sen vartin kun ruokailen loppuun. En halua keskeyttää peliä lasten kanssa vastatakseni puhelimeen, voin soittaa hänelle takaisin kun peli hetkemme on ohitse.
En tarkoita tällä asialla suinkaan sitä, että ystäväni siellä puhelimen toisessa päässä olisivat vähemmän tärkeitä minulle. Ei, kysymys ei ole siitä. Vaan myös heille on aikansa ja paikkansa. Se on hetki jolloin voin vain keskittyä häneen, ystävääni. En siinä ruuan laiton sivussa, tai auttaessani läksyissä tai jonkun muun homman äärellä.
Yhteenvetona huomaan kaikkien hyötyvän siitä etten elä puhelimen kanssa symbioosissa vaan olen läsnä myös jokaisessa puhelin hetkessäkin.
Kahvilan nimi oli Ajaton. Kahvilan oven edessä oli pöytä,johon piti jättää kännykkä ennen kahvilaan astumista. Sisältä kahvila oli sisustettu hyvin samalla tyylillä kuin lempisuklaa kahvilani Tallinnassa. Siellä oli vanhoja kalusteita ja paljon erilaisia kankaita käytetty sisustuksessa. Valaistus oli hyvin hämyinen ja kynttilöitä paloi joka puolella.
Muuta en unesta muista,vain sen tunnelman ja rauhan joka kahvilassani vallitsi. Ja se on mikä minua jäi mietityttämään,tuliko rauhallinen ja harmooninen tunnelma siitä kun kännykät tuli jättää oven ulkopuolelle? Olen miettinyt paljon omaa puhelimen käyttöä. Noloa tunnustaa mutta välillä tuntuu kuin puhelin olisi joka paikassa ja aina etusijalla. Tämmöistäkö haluan opettaa lapsilleni? Minut saa kiinni aina ja tilanteesta kuin tilanteesta.
Ei, en halua sitä. En halua keskeyttää esimerkiksi perheen ruokailua vastatakseni viestiin joka voisi odottaa sen vartin kun ruokailen loppuun. En halua keskeyttää peliä lasten kanssa vastatakseni puhelimeen, voin soittaa hänelle takaisin kun peli hetkemme on ohitse.
En tarkoita tällä asialla suinkaan sitä, että ystäväni siellä puhelimen toisessa päässä olisivat vähemmän tärkeitä minulle. Ei, kysymys ei ole siitä. Vaan myös heille on aikansa ja paikkansa. Se on hetki jolloin voin vain keskittyä häneen, ystävääni. En siinä ruuan laiton sivussa, tai auttaessani läksyissä tai jonkun muun homman äärellä.
Yhteenvetona huomaan kaikkien hyötyvän siitä etten elä puhelimen kanssa symbioosissa vaan olen läsnä myös jokaisessa puhelin hetkessäkin.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Mitä kuuluu?
Mihin tämä hyvin perinteinen kysymys on katoamassa? Maailmalla kauhistellaan kun suomalaiset eivät hallitse smaltalkia laisinkaan. Mutta onko tämän kysymyksen katoamisessa syy siihen,miksi meidän on vaikea keskustella tuntemattomien ihmisten kanssa?
Minusta kysymys on katoamassa ihan ystävienkin kesken tapahtuvassa yhteydenpidossa. Vai onko elämän tilanteeni sellainen, ettei ketään muuta kiinnosta kuulla vastaustani lukuunottamatta tietenkin toista kotiäitiä. ;)
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua kuulla vastausta.
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua tulla kateelliseksi vastauksesta?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme jaksa kuunnella mahdollista valitusvirttä?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä vain siksi ettei meitä kiinnosta kanssa ihmisen elämä?
Miten tähän kysymykseen kuuluu vastata? Kerrotko ummet ja lammet mitä itsellesi on tapahtunut sinä aamuna vai lähimmän viikon aikana? Vai vastaatko vain, että kiitos hyvää.
Voitko esittää kysymyksen ventovieraalle vaikkapa junassa istuessasi hänen viereen?
Minulla on tapana soittaa kummitädilleni ja kysyä mitä hänelle kuuluu? Kysymyksen myötä on luonnollista aloittaa puhelun keskustelu ja minä ihan oikeasti haluan tietää mitä rakkaan kummitätini elämään kuuluu.
Kiitos,hyvää kuuluu minulle. Olen aloittanut syyssiivoukset. Kellarista meinasin edetä asuinkerrokseen ja tarkoituksena on käydä läpi kaapit ja kaikki. Ulko töitäkin pitäisi aloitella,sillä syksy etenee ja talvi lähenee.
Tänään kaiken tohinan keskellä otin hetken kysyäkseni mitä sinulle kuuluu?
Minusta kysymys on katoamassa ihan ystävienkin kesken tapahtuvassa yhteydenpidossa. Vai onko elämän tilanteeni sellainen, ettei ketään muuta kiinnosta kuulla vastaustani lukuunottamatta tietenkin toista kotiäitiä. ;)
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua kuulla vastausta.
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme halua tulla kateelliseksi vastauksesta?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä siksi, ettemme jaksa kuunnella mahdollista valitusvirttä?
Jätämmekö kysymyksen kysymättä vain siksi ettei meitä kiinnosta kanssa ihmisen elämä?
Miten tähän kysymykseen kuuluu vastata? Kerrotko ummet ja lammet mitä itsellesi on tapahtunut sinä aamuna vai lähimmän viikon aikana? Vai vastaatko vain, että kiitos hyvää.
Voitko esittää kysymyksen ventovieraalle vaikkapa junassa istuessasi hänen viereen?
Minulla on tapana soittaa kummitädilleni ja kysyä mitä hänelle kuuluu? Kysymyksen myötä on luonnollista aloittaa puhelun keskustelu ja minä ihan oikeasti haluan tietää mitä rakkaan kummitätini elämään kuuluu.
Kiitos,hyvää kuuluu minulle. Olen aloittanut syyssiivoukset. Kellarista meinasin edetä asuinkerrokseen ja tarkoituksena on käydä läpi kaapit ja kaikki. Ulko töitäkin pitäisi aloitella,sillä syksy etenee ja talvi lähenee.
Tänään kaiken tohinan keskellä otin hetken kysyäkseni mitä sinulle kuuluu?
maanantai 12. syyskuuta 2011
Sadepäivän suuri ilo..
Olen niin syksy ihminen.
En tunne syysmasennusta, saatan kärsiä kevät masennuksesta kyllä. Mutta siitä lisää sitten keväällä.
Nyt on se aika vuodesta kun alan täyttämään kynttilä varastoja,kaivelen kaikki mahdoliset tuikku kipot ja kupit esille ja siivoan kynttilä laatikot. Tiedän kynttilä ajan tulleen siitä, kuun puut alkavat pikku hiljaa vaihtamaan väritystään syksyisiksi. Ja iltaisin pimeys valtaa olohuoneen minun vielä ollessa hereillä. Yksi selkeä merkki syksyn saapumisesta on myös aamuisin, kun heräät ja laitat varpaat lattialle, kylmälle lattialle. Merkki siitä, että pian on laitettava lämmöt päälle.
Syysiltojen nautinto on kynttilät lepattavat valoa olohuoneeseen ja takan lämpö lämmittää sohvalla köllöttäjää.
On syksyssä yksi huono puolikin mistä en todellakaan nauti,mutta ilokseni tänä syksynä vältyn siltä. Päiväkodin kurahousuralli, on aika uuvuttava urakka ja hyvällä onnella kaksi kertaa päivässä. Voittaja olo tulee kun vetää kurahousut 22 kertaa jalkaan ja viimeistään silloin kun ne on vedetty poiskin ja suurin hiekkamäärä on onnistettu jättämään pihamaalle. Tänä syksynä en edes vielä pääse nuorimmaiseni kanssa kurahousuralliin, siispä keräillään voimia ensi syksyyn.
Minun tämän päivän onnen hetkeni oli, kun kömmin nuorimmaisen kanssa peiton alle odottelemaan unta. Siellä hetken oltuamme, sade aloitti tanssinsa ikkunaa vasten. Ropina oli melkoinen,mutta kuitenkin kuin unilääkettä,oli ihana tunne nukahtaa. Eikä siis aikaakaan kun molemmat olimme unten mailla.
En tunne syysmasennusta, saatan kärsiä kevät masennuksesta kyllä. Mutta siitä lisää sitten keväällä.
Nyt on se aika vuodesta kun alan täyttämään kynttilä varastoja,kaivelen kaikki mahdoliset tuikku kipot ja kupit esille ja siivoan kynttilä laatikot. Tiedän kynttilä ajan tulleen siitä, kuun puut alkavat pikku hiljaa vaihtamaan väritystään syksyisiksi. Ja iltaisin pimeys valtaa olohuoneen minun vielä ollessa hereillä. Yksi selkeä merkki syksyn saapumisesta on myös aamuisin, kun heräät ja laitat varpaat lattialle, kylmälle lattialle. Merkki siitä, että pian on laitettava lämmöt päälle.
Syysiltojen nautinto on kynttilät lepattavat valoa olohuoneeseen ja takan lämpö lämmittää sohvalla köllöttäjää.
On syksyssä yksi huono puolikin mistä en todellakaan nauti,mutta ilokseni tänä syksynä vältyn siltä. Päiväkodin kurahousuralli, on aika uuvuttava urakka ja hyvällä onnella kaksi kertaa päivässä. Voittaja olo tulee kun vetää kurahousut 22 kertaa jalkaan ja viimeistään silloin kun ne on vedetty poiskin ja suurin hiekkamäärä on onnistettu jättämään pihamaalle. Tänä syksynä en edes vielä pääse nuorimmaiseni kanssa kurahousuralliin, siispä keräillään voimia ensi syksyyn.
Minun tämän päivän onnen hetkeni oli, kun kömmin nuorimmaisen kanssa peiton alle odottelemaan unta. Siellä hetken oltuamme, sade aloitti tanssinsa ikkunaa vasten. Ropina oli melkoinen,mutta kuitenkin kuin unilääkettä,oli ihana tunne nukahtaa. Eikä siis aikaakaan kun molemmat olimme unten mailla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)